SYRJÄYTETTY - SYRJÄYTYMISVAARASSA OLEVAN NUOREN NÄKÖKULMA SYRJÄYTYMISKESKUSTELUUN by Jenni Niemi on Tuesday, 16 October 2012 at 23:41 · SYRJÄYTETTY - SYRJÄYTYMISVAARASSA OLEVAN NUOREN NÄKÖKULMA SYRJÄYTYMISKESKUSTELUUN Lähiaikoina on paljon puhuttu ajankohtaisesta ongelmasta: nuorten syrjäytymisestä. Koska käsite on todella epämääräinen, avataan sitä sen verran, että virallisen määritelmän mukaan syrjäytyneeksi kutsutaan 16.29-vuotiasta nuorta ilman toisen asteen koulutusta tai työpaikkaa. Vuonna 2010 heitä oli Suomessa yli 50 000. Heistä yli 30 000 oli kaikkien tilastojen, myös työttömien työnhakijoiden ulkopuolella. (Lähde: http://epatavallisia.fi/) Haluan tuoda syrjäytymiskeskusteluun uuden näkökulman: syrjäytymisvaarassa olevan nuoren äänen. Kerron nyt oman tarinani. Kukapa olisi uskonut vielä pari-kolme vuotta sitten, että voisin koskaan olla tässä tilanteessa. Olen aina ollut se luokan paras oppilas, ehkä koko koulun ylpeys. Lukiosta pääsin kourassani kymmenkunta stipendiä, kolme Laudaturia ja neljä Eximiaa, todistuksen keskiarvo ysin ja kympin välissä. Koko koulu-urani aikana totuin siihen, että kaikki odottivat minulta aina täydellisiä suorituksia ja kuhisivat, mitähän suurta minusta vielä tulisi. Puolentoista vuoden korkeakouluopintojen jälkeen romahdin. Kun on 21 vuotta suorittanut ihan kaiken vähintään samalla teholla kuin kaksi "tavallista" ihmistä yhteensä, jossain vaiheessa tulee seinä vastaan. Minulla se tuli "onneksi" jo näin nuorena, ennen kuin on lapsia ja asuntolainaa. Mutta toisaalta, minua yritetään nyt pudottaa reunalta lopullisesti, ettei minusta enää koskaan tule kunnollista yhteiskunnan jäsentä. Se on surullista, sillä jossain syvällä sisälläni haluaisin vielä joskus olla jotakin. Romahduksen yhteydessä sairastuin vaikea-asteiseen masennukseen kevättalvella 2011. Tai silloin minut diagnosoitiin, ongelmia minulla oli ollut jo pitkään. Olin lähellä itsemurhaa. Sulkeuduin kotiin, en päässyt pitkään aikaan juuri sängystä ylös tai ainakaan neljän seinän sisältä mihinkään. Lääkärit ottivat tilanteen onneksi vakavasti ja sain apua, ainakin lääkkeiden muodossa. Ja pääsinhän minä psykologin vastaanotollekin lähes viikottain. Eihän se ollut riittävästi, mutta enemmän kuin mitä moni muu saa. Nuorten psykiatrisiin palveluihin on yleensä valtavat jonot. Vaikka näennäisesti sain apua, ketään ei oikeasti tuntunut kiinnostavan. Jossain vaiheessa olin niin huonossa kunnossa, etten päässyt pitkään aikaan lähtemään kotoa edes psykologin vastaanotolle, eikä kukaan kyselllyt perään. Silloin huomasin, kuinka yksin olen. Kukaan ei auttanut. Jäin ilman mitään hoitoa tai apua. Tässä vaiheessa olin ollut kotona noin vuoden, sairauspäiväraha oli jo muuttunut kuntoutustueksi, ja siinä välissä olin ollut jonkin aikaa ilman mitään tukia, kun Kela sähläsi hakemukseni kanssa. Silloin hain toimeentulotukea, mutten saanut mitään, koska opiskelevan avopuolisoni olisi kuulemma pitänyt ottaa opintolaina ja elättää sillä minua. Meillä oli taloudessamme yhteensä tileillä rahaa noin 100 euroa yli vuokran määrän, joka pitikin maksaa jo seuraavalla viikolla. Mutta ei, emme siitä huolimatta saaneet mitään. Meillä oli asiat vielä liian hyvin. Onneksi olen siitä onnekkaassa asemassa, että vanhempani asuvat lähellä ja käymmekin usein heillä syömässä ja he tuovat meille ruokia. Onneksi pääsin pahimmasta itsetuhoisuuden kuilusta läheisten avulla ylös. Silloin pääsin raahautumaan uudelleen psykiatrian poliklinikalle ja työkyvyttömyystodistus kirjoitettiin taas yli vuodeksi eteenpäin. Lääkeannosta nostettiin ja aloin käydä taas psykologin luona juttelemassa niin usein kuin kunnallisella puolella vain pystyy - noin joka toinen viikko. Kovan motivaationi ansiosta aloin pikkuhiljaa selättää masennuksen pahinta vaihetta. Saimme psykiatrian polilla tehtyä minulle hyvän kuntoutussuunnitelman: tämän vuoden ajan kävisin kuntoutuspsykoterapiassa viikottain, osallistuisin poliklinikalla mielenterveysongelmaisten nuorten keskusteluryhmään myös viikottain ja lisäksi aloittaisin kevyesti opiskeluelämään paluuta avoimen yliopiston kursseilla neljän tunnin verran viikossa. Sitten olisinkin vuoden päästä syksyllä valmis jatkamaan opintoja täysipäiväisesti. Silloin tuli pahin isku vasten kasvoja: Kela ja työeläkeyhtiö Varma ilmoittivat, etteivät jatka kuntoutustukeni maksamista, koska heidän lääkärinsä olivat (minua näkemättä) eri mieltä minua hoitavien lääkäreiden kanssa: heistä en ollut enää riittävän sairas. Laadimme yhdessä psykiatrian polin sosiaalityöntekijän ja psykologin kanssa valituksen ja vaadimme tuen jatkamista. Muutenhan koko kuntoutumiseni jää toteutumatta ja joudun sairaana menemään töihin toimeentulon turvaamiseksi ja luultavasti romahdan lopullisesti muutaman kuukauden sisällä. Koska töiden hakeminen tuntuu niin absurdilta tässä vaiheessa - tuntuuhan pienikin arkiaskare suurelta ponnistukselta - itsetuhoiset ajatukset palasivat. Hylkäävästä päätöksestä valittamisen jälkeen minulle kerrottiin, että sen käsittely tulisi kestämään noin yhdeksän kuukautta ja päätös tulisi siis luultavasti vasta ensi kesänä, jolloin minun pitäisi kuntoutussuunnitelman mukaan alkaa olla jo työkykyinen. Siihen asti toimeentulon lähteenä voisi olla työkkäri - ai niin, paitsi että minullahan on se olemassaoleva opiskeluoikeus korkeakouluun, ja se estää mahdollisuuteni saada työkkäristä mitään. Ainoa toivoni on, että saisin toimeentulotukea, vaikka aiemmin se minulta onkin evätty sen takia, että lähes tulottoman puolisoni pitäisi elättää minut ottamalla lainaa. Meillä kun on ihme kyllä luottotiedot vielä toistaiseksi kunnossa. Laadimme uuden toimeentulotukihakemuksen syyskuun alussa psykiatrian polin sosiaalityöntekijän kanssa. Hän tuntui olevan oikeasti pahoillaan, että olemme joutuneet byrokratian uhreiksi ilman omaa syytämme. Onneksi hän auttoi minua, sillä en olisi tiennyt että minun pitää kirjoittaa hakemukseen hakevani tukea harkinnanvaraisena. Sitä termiä kuulemma pitää käyttää tällaisessa tilanteessa, jos mielii saada mitään. Parin viikon kuluttua hakemuksen jättämisestä toimeentulotuen yksiköstä lähetettiin kirje, että heiltä puuttuu vuokrasopimuksemme, jonka olemme kyllä jo kertaalleen toimittaneet. Aika erikoista, että nykypäivänä ei voida säilyttää dokumenttejä esimerkiksi sähköisessä muodossa, vaan ne on aina toimitettava uudestaan. Eri toimijat eivät myöskään voi tehdä tässä asiassa yhteistyötä, vaan samat todistukset on toimitettava erikseen Kelaan, sossuun ym. Melkoinen urakka oli kaikkien niiden liitteiden keräämisessä, mitä toimeentulotukihakemukseen vaadittiin: tiliotteita, verotietoja, Kelan päätökset, kuitteja, laskuja, reseptejä... Yhteensä toimitimme yli sata sivua liitteitä, jotka kävimme tulostamassa vanhempieni luona. Sama urakka on tietysti edessä joka kuukausi, mikäli minulle edes myönnetään toimeentulotukea. Tämä luukulta toiselle pallottelu ja tukien perässä juokseminen ja omista oikeuksistaan taisteleminen on ollut todella raskasta, varsinkin kun oma vointi on mitä on. Tämä tukien kanssa sekoilu on vaikuttanut todella alentavasti toimintakykyyni. En yhtään ihmettele, että kaikki vakavasti sairastuneet nuoret eivät tätä rumbaa edes jaksa. Minä olen onnekas ja minulla on ollut hyvät tukijoukot takanani. Jotenkin uskomatonta, että edellytetään esimerkiksi mielenterveyshäiriöistä kärsivien itse pystyvän selvittämään ja suunnittelemaan, mitä voi hakea ja mistä, miten ja milloin - sekä taistelevan oikeudestaan kuntoutua. Älytön viidakko tuo tukien viidakko onkin! Meille on tullut pelkästään Kelasta niin paljon ristiriitaisia päätöksiä ja ohjeita heidän tuistaan, että olemme jo ajat sitten pudonneet kärryiltä, mitä meidän kuuluisi saada. Esimerkiksi poikaystävältäni evättiin opintotuen asumislisä, kun aloin saada kuntoutustukea. Päätöksessä vedottiin siihen, että minä sain asumistukea, jonka piti olla henkilökohtainen. Myöhemmin poikaystävälleni kerrottiin, että hän voisi hakea yleistä asumistukea, mutta se puolestaan evättiin vedoten oikeuteen saada opintotuen asumislisää. Toimeentulotuen perään puolestaan olen joutunut soittelemaan jo useaan kertaan ja pyytämään kiireellistä käsittelyä, kun perintätoimistot lähettelevät muistutuksiaan tihenevään tahtiin. Siitä huolimatta en ole päätöstä saanut, vaikka tuon ainoan puuttuvan liitteenkin toimitin jo 30.9. ja lain mukaan päätös pitäisi tehdä seitsemän arkipäivän sisällä, kiireellisissä tapauksissa hakemusta seuraavana arkipäivänä. Tällä hetkellä saan rahaa noin 200 euroa kuukaudessa, Kelan asumistukea. Pystyykö sillä olemaan yhteiskunnassa tasa-arvoinen ja syrjäytymättä? Jo pelkästään asumiseen liittyviin kuluihin menee tuplaten tuon summan verran. Pitäisi pystyä maksamaan kuntoutuspsykoterapeutille, kulkemiset kuntoutukseen, avoimen yliopiston maksut, Kelan perimät ylimääräiset opintotuet ajalta jolloin olin jo romahtanut eivätkä opintoni edenneet riittävästi - lista jatkuu loputtomiin. Ruokaa en edes joka päivä syö, ei ole varaa. Kavereita minulla ei paljoa enää ole, helposti jää ulkopuoliseksi kun ei koskaan ole varaa lähteä mihinkään. Kuntoutuminen on kallista, eikä yhteiskunta halua minua siinä auttaa. Sen lisäksi että vanhempani auttavat minkä pystyvät ja olen lainannut rahaa jo kaikilta läheisiltäni, olen ollut pakotettu ottamaan pikavippejä. Minua pelottaa jo nyt, miten ikinä tulen selviämään kaikista maksuista sitten joskus, kun ylipäätään saan sen verran rahaa, että sitä jäisi vielä kiinteiden asumiskulujen jälkeenkin. Otin vähän aikaa sitten yhteyttä erääseen kriisikeskukseen ja kysyin, kuka minua voisi auttaa. Vastaus oli karu: olen käynyt läpi jo kaikki julkisen sektorin tarjoamat palvelut diakoniatyötä lukuun ottamatta. Minut on ajettu kuilun reunalle. Voimani ovat ihan lopussa, ja on vaikea nähdä mitään poispääsyä tästä tilanteesta. Elämän lopettaminen vaikuttaisi helpoimmalta ja yhteiskunnan toivomalta ratkaisulta, mutta läheisteni takia en sitä kuitenkaan haluaisi tehdä. En yhtään ihmettele miksi jatkuvasti kasvava määrä nuoria kokee itsemurhaan johtavaa epätoivoa. Huomionarvoista on, että noin neljäsosa 15-24-vuotiaiden kuolemista on itsemurhia. Noin 90 prosenttia itsemurhan tehneistä nuorista on kärsinyt jostakin mielenterveyshäiriöstä ja puolet masennuksesta. (Lähde: Mielenterveyden keskusliitto) MIKSI JÄRJESTELMÄ EI TOIMI? Valitettavasti en ole ainoa, jolle näin on tapahtunut. Paljon puhutaan siitä, että nuorten syrjäytymisen hoitoon ja estämiseen keskitytään nyt kovasti ja siihen suunnataan varoja. Se ei kyllä näy ainakaan syrjäytyneen tai syrjäytymisvaarassa olevien nuorten elämässä mitenkään. En tiedä, mihin ne varat sitten menevät, eivät näille nuorille ainakaan. Syrjäytyneen nuoren näkökulmasta tämä järjestelmä ei vain toimi. Putosin pohjalle vain, koska satuin sairastumaan. Sairastumiseni aloitti tapahtumaketjun, joka vain pahenee pahenemistaan, lähinnä taloudellisen toimeentulemattomuuden vuoksi. Yhteiskunta ja sen byrokratia, toimimattomat palvelut ja älytön pallottelu pudottivat minut pohjalle ja yrittää työntää minut nyt lopullisesti reunan yli. Kaiken lisäksi opiskelijapuolisoani yritetään työntää mukanani pois yhteiskunnan näkyvistä, syrjäytymisen suohon. Olen jäänyt ihan yksin. Minua pompotellaan luukulta toiselle, mutta kukaan ei oikeasti halua tai osaa auttaa. Minä olen selittänyt asiani ehkä parille kymmenelle työntekijälle, mutta monet ovat joutuneet asioimaan satojen eri työntekijöiden kanssa ja selittämään asiat aina uudestaan ja uudestaan - ilman että mikään olisi muuttunut paremmaksi. Sairastumiseni jälkeen ensimmäiset kuukaudet sujuivat vielä joten kuten, mutta kun on kulunut vuosi ja ehkä toinenkin, ei kuulu yhteiskunnan silmissä enää mihinkään. Ongelma on nähdäkseni nimenomaan se, että syrjäytyminen on niin vaikea ilmiö, että se halutaan mieluummin sulkea pois näkyvistä kuin miettiä siihen ratkaisua. Syrjäytymisestä puhutaan vain kasvottomana ilmiönä, jotta ei tarvisi kohdata niiden nuorten tuskaa, joiden tulevaisuudenhaaveet on riistetty. Palveluverkosto on niin monimutkainen, ettei vaikeassa tilanteessa oleva nuori yksinkertaisesti jaksa siinä sinnitellä, vaan jää kaikesta ulkopuolelle. Itse asiassa minulla onkin sellainen olo, että yhteiskunta nimenomaan yrittää sulkea minua ulkopuolellensa. Sieltä on vaikeampi päästä enää normaalielämän syrjään kiinni, vaikka alkuperäiset ongelmat, kuten sen masennuksen, saisikin selätettyä. Minusta yritetään tehdä näkymätön, äänetön. Eikö se nimenomaan edistä entisestään syrjäytymistä? Tässä se ongelman ydin tuntuisi olevan: syrjäytynyttä ei edes pyritä auttamaan, vaan huono-osaisuudesta tulee lopullista. Nuoren ongelmat otetaan vakavasti vasta sitten, kun on jo liian myöhäistä. Sehän tulee yhteiskunnallekin älyttömän kalliiksi! Nähdäkseni olisi paitsi järkevämpää, myös halvempaa, auttaa nuoria silloin kun ongelma on akuutti, eikä vasta silloin, kun nuori on jo niin pahasti syrjäytynyt, ettei tule koskaan pääsemään työelämään. Ajoissa aloitettu ja tehokas hoito voisi parantaa ja ehkäistä monia syrjäytymistä aiheuttavia ongelmia, kuten masennusta ja muita mielenterveyden ongelmia. Tähän hoitoon pitäisi kuulua myös sosiaaliturva, mikä käsittääkseni kuuluu ihmisoikeuksiin. Syrjäytyneitä nuoria on Suomessa noin 50 000. Minun asiani ovat vielä sentään hyvin moneen muuhun verrattuna. Jotkut ovat oikeasti aivan yksin. Jotain on tehtävä. Teksti: Jenni Niemi 16.10.2012 **************************************** Päivitystä 21.10.2012 Mihin katosivat sairastuneen, syrjäytymisvaarassa olevan nuoren oikeudet? Päivitystä alkuperäiseen tekstiin: Miten voi olla mahdollista, että Tampereen kaupunki viis välittää laista, jossa määrätään sosiaalihuollon asiakkaan oikeuks ista? Olen toimittanut toimeentulotukihakemuksen liitteineen 30.9.2012 yksikön postilaatikkoon, joka tyhjennetään päivittäin. Ensimmäisen kerran soitin hakemuksen perään 5.10. ja olen pyytänyt kiireellistä käsittelyä useita kertoja. Lain mukaan hakemus on käsiteltävä 7 arkipäivässä, kiireellinen hakemus viimeistään hakemusta seuraavana arkipäivänä. Minun hakemukseni on ollut nyt käsittelyssä 15 arkipäivää. Toimeentulotukiyksikön päällikölle soitin18.10. ja kysyin missä mennään, hän kertoi että hakemus olisi käsitelty ja rahaa tulossa tililleni puhelua seuraavana päivänä eli 19.10. klo 12 maissa. Ei ole mitään tullut. Ja kaikki tämä pallottelu ja välinpitämättömyys pitkän vaikea-asteisen masennuksen takia tällä hetkellä työkyvyttömälle, syrjäytymisvaarassa olevalle nuorelle. Olen ollut toimeentuloturvan päällikön lisäksi yhteydessä mm. Aluehallintovirastoon, presidentin kansliaan, Tampereen sosiaaliasiamieheen, Sosiaali- ja terveysministeriöön. Kuinka moni mielenterveydellisistä syistä kuntoutuksessa oleva nuori jaksaa tällaista rumbaa? Ja sitten vielä ihmetellään nuorten syrjäytymistä ja pahaa oloa... Kiitos yhteiskunta, kun et halua antaa mulle mahdollisuutta kuntoutua ja palata viä joskus normaalielämään!!! Menee kaikki kuntoutukseen tarkotetut voimat nyt tähän byrokratiataisteluun! **************************************** Päivitystä 22.10.2012 Kyllä nyt potkitaan päähän ja lujaa... No, tänään oli tullut tilille syyskuun toimeentulotuki noin 285 euroa. Sillä nyt ei ihan varsinaisesti kuukautta eletä, kun vuokrakin on 400 euroa. Lokakuun tuki pitää kuulemma nyt hakea erikseen! Kiva jos sen käsittelyyn menee taas 3 viikkoa. Lisäksi tänään sain Kelasta selville, että mun täytyy tehdä valitus kuntoutustuen hylkäämisestä sekä Kelaan että Varmaan. Yksi valitus ei riitä, vaikka itse hakemusta ei tarvi tehdä kuin yksi kappale. Olen tietysti kirjoittanut aiemman valituksen käsin ja lähettänyt ajat sitten, eli nyt sitten kirjoittamaan alusta. Kelasta kehotettiin vielä menemään ilmoittautumaan työkkäriin työttömäksi työnhakijaksi, vaikka lääkärinlausunnon takia en voikaan ottaa työtä vastaan. Työttömyysetuutta ei kuitenkaan voi saada takautuvasti. En ole siellä aiemmin käynyt, sillä keväällä minulle sanottiin työkkärissä, etten voi saada sieltä mitään - syynä se, että minulla on olemassa oleva opisk eluoikeus AMK:ssa, vaikka en sitä voikaan työkyvyttömyyden takia nyt käyttää. Eli nyt edessä pientä iltapuhdetta: uusi toimeentulotukihakemus ja sen kymmenien sivujen liitteet, Kelaan valituksen laatimista, TE-toimiston lomakkeiden täyttelyä jne. Sen verran vie tämä byrokratialabyrintti voimia, että jäi kuntoutuskin tältä päivältä väliin. Olisi helpointa, jos minulle vain olisi myönnetty se lääkäreiden määräämää kuntoutustuki ensi kesään asti, jolloin olisin hyvän kuntoutuksen myötä silloin varmasti työkykyinen. Nyt kun tukiasiat menee näin, on paljon todennäköisempää, että joudun ihan lopullisesti koko systeemistä ulos ja sossun asiakkaaksi lopun iäkseni... Miten ihmeessä voi "hyvinvointivaltio" toimia näin?! **************************************** Päivitystä 23.10.2012 Lähdin tänään kotoa klo 12:30 selvittelemään näitä tukiasioita. Sillä reissulla meni noin 10 tuntia - enkä ole paljoakaan viisaampi. Silta-Valmennuksesta sain hyviä vinkkejä siitä, missä ilman työ- tai opiskelupaikkaa olevat vähävaraiset nuoret voivat käydä syömässä veloituksetta sekä missä voisin käydä päivisin viettämässä aikaa, jottei seinät kaatuisi ihan täysin päälle. Etsivästä nuorisotyöstä soitettiin ja sovittiin sinne keskusteluaika. Soitin tänään Tampereella toimivan Sarviksen sosiaaliaseman ajanvaraukseen ja yritin varata aikaa sosiaalityöntekijälle, jotta voisimme suunnitella yhdessä jatkoa. En saanut aikaa, koska puheluun vastanneen miehen mielestä en tarvitse sitä, vaan ainoa mitä voin tehdä, on jättää toimeentulotukihakemus heidän postilaatikkoonsa. 12 päivää sitten laitoin kriisikeskuksen ohjeesta kirkon diakoniatyölle sähköpostia ja kerroin tilanteestani. Kysyin, voisivatko he auttaa esim. ruoan muodossa. Sieltä tuli vastaus ja luvattiin palata pikaisesti asiaan. Ei ole kuulunut mitään sen koommin. Sain nyt illan aikana lokakuun toimeentulotukihakemuksen tehtyä, liitteitä kertyi taas suunnilleen 100 sivua. Ei oo toi printtailukaan ihan ilmaista. Eikä oikein motivoi, että voin saada taas sen alle 300 euroa kuukaudeksi rahaa. Mun tuista vähennetään 500 euroa eli puolet avopuolisoni tuloista. Hänen pitäisi 1000 euron kuukausituloistaan antaa puolet minulle käytettäväksi. Jaksamisen reunalla mennään... Mulle on tullut taas voimakkaampana itsetuhoisia ajatuksia ja tekis vaan mieli tappaa itteni kun ei tästä tilanteesta löydy mitään ulospääsyä tavalliseen elämään enää... Tuntuu niin umpikujalta tää koko tilanne... Yritän kuitenkin jaksaa eteenpäin, ei tämä ainakaan luulisi tästä enää vaikeammaksi voivan muuttua. Eihän?